|
 Näätäjahdissa
parsonin kanssa
(Julkaistu
Parson-lehdessä 1/09)
Luolajahti on varmasti tutuin parsonien metsästysmuodoista.
Luolista pyydetään myös omille parsoneillemme kettuja,
supikoiria ja mäyriä. Näätäjahti koiran kanssa on mukavaa
talvista ajanvietettä ja vaihtelua luolien tyhjentämisille.
Perinteisestihän näätäjahdissa on käytetty apuna puuhun
haukkuvaa pystykorvaa, mutta kyllä terrieristäkin on
hommassa iso apu.
Näätäjahtipäivä alkaa jälkien etsimisellä. Paras hetki
jahtiin lähtemiselle on talvinen aamu, kun yöllä on satanut
uutta lunta ja tuoreet jäljet erottuvat vanhemmista.
Yöllisten näädänjälkien löydyttyä alkaa jäljitys joko
kävellen tai suksilla lumen syvyydestä riippuen. Jäljitys
voi toisinaan jatkua pitkäänkin ja käy mukavasti
kuntoilusta. Joskus näätä on päivämakuulla puussa, vaikkapa
oravanpesässä tai puunkolossa. Toisinaan, varsinkin
pakkassäällä, näätä löytyy maakolosta. Maan alta näädän
jahtaaminen parsonilla muistuttaakin jossainmäärin
luolajahtia - joskin paikat ovat usein ahtaampia, kun myös
saalis on kooltaan pienempi. Melko usein jahtipäivä päättyy
kuitenkin tuloksettomana, kun näätä jatkaa pakomatkaansa
jäljittäjänsä havaittuaan. Homma vaatii siis
kärsivällisyyttä ja mielenkiintoa – saalis ei tule helpolla.
Omat
parsonimme ovat mukana näätäjahdissa jäljityksestä alkaen.
Vähän lumen aikaan jäljitetään koira kytkettynä. Parsonit
vikkelänä koirana ehtivät pyöriä jäljillä sen verran
rivakasti, että jälkien selvittäminen tahtoo käydä itseltä
hankalaksi koiran sotkettua jäljet. Syvemmän lumen aikaan
suksilla kuljettaessa ovat territkin irti ja kulkevat jälkeä
seuraten rauhallisemmin.
Kun
näädän päivämakuupaikka löytyy, auttaa koira eläimen
paikantamisessa ja kaivamisessa. Usein parsonit ovat myös
napanneet kiinni kolosta pakoon säntäävän näädän ja
toimittaneet sen nahkurin orsille. Nopea parson antaa hyvän
vastuksen vikkelälle näädälle, vaikkakin syvässä lumessa jää
pastori näädälle kilpajuoksussa toiseksi. Parson ei myöskään
hätkähdä näädän neulan terävistä hampaista, vaan taistelee
sitä innokkaammin mitä enemmän vastapuoli hanttiin pistää.
Puusta ei omat parsonit ole vielä näätää hoksanneet haukkua,
mutta ilmoittavat kyllä jäljen jatkuvan puuhun alkamalla
hyppiä runkoa vasten.
Hipun kelonäätä
Erään alkutalvisen näätäjahdin aamu sujui perinteiseen
tapaan. Metsätieltä löytyi yölliset näädän jäljet ja niitä
lähdettiin jäljittämään mukanamme parson Hippu. Jälki eteni
useamman kilometrin matkan.
 Välillä
näätä oli käynyt puussa, välillä kaivanut kannonkolosta
vanhan ruokakätkönsä linnun jäänteet. Näätäeläimet kätkevät
mielellään ruokaa pahan päivän varalle. Jäljestys on
mielenkiintoista puuhaa. Samalla voi seurata mitä näätä on
syönyt tai jahdannut. Välillä tämä näätä oli seuraillut
tuoretta oravan jälkeä. Tällä kertaa orava oli päässyt
pakosalle. Parin tunnin jäljityksen päätteeksi löytyi
mäntymetsästä noin viisi metriä korkea kelopökkelö, jossa
oli useita koloja. Siihen päättyivät näädän jäljet.
Hippu oli heti selvästi kiinnostunut kelosta. Se kierteli
sen ympärillä innokkaasti vingahdellen ja välillä runkoa
vasten hyppien. Arvasimme näädän olevan kotona. Aloimme
koputella kelopökkelön runkoa ensin kirveen hamarapuolella
tarkoituksenamme hätistellä näätä näkyville. Mitään ei
kuulunut eikä näkynyt. Iskuja kovennettiin ja nyt vaihtui
käyttöön jo kirveen teräpuoli. Ei vieläkään merkkiä
näädästä.
Lopulta päätimme kaataa pökkelön, jotta riista saataisiin
esille. Kun kelopuu kaatui maahan, alkoi yhdestä sen reiästä
kuulua rapinaa. Hippu oli oitis mukana juonessa ja aloitti
kiivaan haukun reiän suulla. Kolosta tuli esiin näädän pää
ja heti alkoi kiivas iskujen vaihto koiran kanssa. Kolo oli
sen verran ahdas, ettei Hippu sisälle siitä mahtunut. Pian
näätä päätti kuitenkin jättää piilopaikkansa ja hyökkäsi
viereisestä kolosta pihalle. Hippu nappasi näädän
ilmalennosta ja lyhyt kamppailu päättyi parsonin hyväksi.
Kotiin tuomisina oli onnistuneen jahtipäivän päätteeksi
näätäturkki.
©
Sanna Uhlbäck 2008
www.repoketun.com
[Takaisin edelliselle sivulle] |
