| |
Parson
sopii moneen hommaan – Hipun kesätyö metsäpeuratutkimuksessa
(Julkaistu:
Parsonlehdessä 3/08)
Metsäpeura (Rangifer tarandus fennicus) on Kuhmon oma
erikoisuus. Tämä poron kookkaampi villi serkku ehti hävitä
maastamme kokonaan 1800-luvun lopulla. Ensimmäiset
metsäpeurat palasivat Venäjältä Kuhmon itäosiin
1950-luvulla.Täällä kanta on pikkuhiljaa alkanut elpymään ja
levittäytymään lännemmäksi. Siirtoistutusten turvin
elinvoimainen metsäpeurakanta on syntynyt myös Suomenselän
alueelle.
Kuhmossa Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos on yhdessä
Riistanhoitopiirin kanssa toteuttanut metsäpeuratutkimusta
jo vuosien ajan. Kesällä 2006 aloitettiin uusi
tutkimushanke, jonka tavoitteena on selvittää metsäpeuran
vasojen kuolleisuutta. Tutkimus toteutetaan lähetinpannoilla
merkittyjä peuroja seuraamalla. Peuravaatimesta (emästä) ja
sen vasasta pyrittiin tekemään päivittäin näköhavainto. Jos
vasa emältä katosi, oli sen jäänteet yritettävä etsiä
mahdollisimman pian kuolinsyyn selvittämistä varten. Tähän
etsintätyöhön koira oli välttämätön apulainen. Näin ollen
parson Hippukin vietti kesän riistantutkimuksen maastotöissä
tutkimusapulaisena.
Työpäivä alkoi metsäpeuravaatimen paikantamisella. Peuran
panta lähetti sijainnin vartin välein gps-paikantimelle.
Paikannuksen perusteella lähdimme maastoon etsimään peuraa.
Toisinaan peura löytyi helpommalta paikalta, metsäautotien
varresta. Useimmiten edessä oli kuitenkin pidempi
patikointimatka selkoseen peuran luo. Näille reissuille otin
tavallisesti Hipun jo valmiiksi mukaan, jotta se olisi heti
käytettävissä jos tarve niin vaati. Matka peuran luo eteni
Hippu kytkettynä – kesäaikaan ei riistaviettistä koiraa
parane irti maastoon laskea.
Ensimmäisillä kerroilla peuraa lähestyessä mietin kuinkahan
Hippu malttaa olla ääneti eläimen luo hiipiessämme. Sieluni
silmin näin jo kauhukuvia siitä kuinka se kymmenen
kilometrin patikoinnin ja viimeisten hiipimisien päätteeksi
nostaa metelin peuran nähtyään ja karkottaa eläimen kauas
pois. Näin ei kuitenkaan onneksi käynyt, vaan yllättävän
rauhallisesti Hippu peurahavaintoon suhtautui – käskyn
saatuaan se tyytyi lähinnä tärisemään innoissaan, mutta
hiljaa. Ainoastaan pahimpaan hyttys- ja mäkäräaikaan Hipun
hermo meinasi pettää kun puun juuressa piti hiljaa kyykkiä
peuraa seuraamassa. Siinä oli tosin itselläkin kestämistä!
Muutamia kertoja kävi niin, ettei vaatimella enää vasaa
mukanaan ollutkaan. Siitä alkoi Hipun työosuus. Tarkastimme
peuran edellisiä paikannuksia ja yritimme etsiä jäänteitä
vasasta ja mahdollisia vihjeitä sen häviämissyystä. Hippu
toimi hommassa erittäin innokkaana ja merkkasi hienosti
kaikkea löytämäänsä, kuten karvoja, luita, petojen jälkiä,
makauksia ja ulosteita. Koiran nenä tässä työssä on ehdoton
apuväline! Usein Hippu hälytettiin myös apulaiseksi
työkaverien seuraamien peurojen vasoja etsimään. Maaston
haravointi oli sen verran työlästä, että kaikki silmäparit
ja kuonot olivat tarpeen!
Hippu työskenteli kesätyössään hienosti. Tämä taas todisti
sen, että parson sopii monenlaiseen tehtävään. Hipun
työmotivaatio on valtava, eikä se koskaan kyllästynyt
etsimiseen. Väsymättä se myös jaksoi liikkua maastossa
pitkän päivän. Voimakas riistavietti tuottaa toisinaan
ongelmia tämänkaltaisissa töissä, mutta toisaalta
riistavietitöntä koiraa voi olla vaikea saada kiinnostumaan
etsittävistä jäljistä, ulosteista ja vasan jäänteistä.
Parsonin etuna muihin käytettäviin rotuihin, kuten laikoihin,
on mielestäni erityisesti sen pieni koko. Se kulkee
näppärästi mukana, eikä väsytä ohjaajaansa pitkän työpäivän
aikana samoin kuin suuri ja voimakas, hihnassa vetävä koira.
Erään työpäivän tapahtumat kertovat mielestäni riistavietin
lisäksi paljon myös parsonin mitään pelkäämättömästä
perusluonteesta. Lähdin aamulla tarkastamaan paikannusta,
josta peura oli edellisenä yönä siirtynyt nopeasti yli
kymmenen kilometrin päähän. Paikkaa lähestyessä pistin
merkille rikki revittyjä kantoja ja pengottuja
muurahaispesiä. Ajattelin Hipun ilmaisevan karhun läsnäolon
koirien tyypilliseen tapaan, hännän laskien ja arastellen,
jos siihen olisi aihetta. Väärin kuitenkin oletin. Kun karhu
sitten työkaverini edestä 15 metrin päästä pakoon lähti,
mitä tekikään Hippu. Karhusta hajun saatuaan se aloitti
hirvittävän intohaukun ja yritti neliveto päällä rynnätä
karhun perään. Vasan jäänteiden etsimisestä ei sinä päivänä
tullut enää mitään, kun Hippua kiinnosti vain tuoreet karhun
jäljet. Mietin kyllä huvittuneena mitä olisi Hippu mahtanut
karhulle tehdä sen kohdattuaan? Olisi varmaan ampaissut
kiinni pers’karvoihin – siinäpä olisikin ollut
mesikämmenellä ihmettelemistä!
Kaiken kaikkiaan kesä Kuhmon selkosissa metsäpeurojen
parissa Hipun kanssa oli mahtava kokemus! Ei sitä työksi
oikein edes mieltänyt. Ainoa haittapuoli hommassa oli ehkä
se, että tulevat mejä-kokeet ovat menneet Hipun osalta
penkin alle kun kesätyö motivoi Hipun kiinnostumaan entistä
enemmän elävien sorkkaeläinten jäljistä. Tämä on kuitenkin
mielestäni pieni hinta siitä miten antoisan kesän saimme
töissä viettää!
Teksti ja kuvat:
© Sanna Uhlbäck
www.repoketun.com
Keväällä metsäpeurahirvaan sarvet ovat vielä
keskenkasvuiset ja nahkan peitossa.
Metsäpeura on serkkuaan poroa kookkaampi ja
korkearaajaisempi.
Viikon ikäinen peuranvasa sulautuu hyvin maastoon
suojavärinsä turvin.
Työpari valmiina etsintään.
[Takaisin edelliselle sivulle] |
|
